Olen miettinyt miksi läsnäolo on niin vaikeaa meille ihmisille?
Tietoisuustaitojen opettelu käy ihan työstä, se ei tule itsestään ja se on jotain muuta kuin vain ns. meditointia. Mutta se vaikeus….on vaikeaa pysähtyä kuuntelemaan ja tutkimaan oman kehon antamia viestejä ja jos ei niitä pysähdy koskaan kuulemaan puuskuttaa vain eteenpäin ja pois alta risut ja männynkävyt.
Kun kuuntelee ihmisiä ja kun miettii myös itseään monien yrittäjävuosien näkökulmasta huomaa, että tuntuu olevan jotenkin ”hienoa” kun on monta rautaa tulessa ja kokoajan ajatus askartelee seuraavan tehtävän kimpussa. Itselläni meni monta vuotta niin, että puheenaiheet monesti toisen kiireisen yrittäjän kanssa pyörivät siinä, kuinka paljon on tehtävää ja kuinka vähän on aikaa. Ja kuinka kaikki joutuu tekemään itse…. 😉
Ikäänkuin se olisi arvo sinänsä kuinka kiireinen olet ja kuinka montaa asiaa pystyt tekemään yhtäaikaa.
Ei silti, ei se toki mikään vika ole jos pystyy tekemään paljon asioita. Mutta sen jatkuva korostaminen ja itselleen hokeminen, että täytyy täytyy sitä ja tätä ja ei ole aikaa jne… No aikahan ei lopu, paitsi sitten kun se todella loppuu, mutta siihen asti meillä on vain aikaa, aikaa pysähtyä ja kuulostella.
Aikaa sen kuulemiseen, että olisiko vähemmällä kohkaamisella ja stressaamisella kenties saavutettavissa ihan samat päämäärät mutta niin, että ehtisi nautiskella matkasta?
Kun huomasin jälleen yhtenä iltana, että istuin sohvalla ja ympärilläni oli läppäri, tabletti ja puhelin ja kaikissa linja auki nettiin ja tunne siitä, että ehdinkö nyt kaiken haluamani varmasti tehdä yhdellä istumalla, pysähdyin ja suljin kaikki laitteet ja lähdin koiran kanssa ulos ja yhtäkkiä ei ollut oikeasti mihinkään kiire!
Kun kuuntelin itseäni hetken ja mietin mistä moinen paniikinomainen tekemisen pakko tulee niin tunsin, että sisälläni puhui pelko. Pelko siitä, että ei tule huomatuksi, pelko siitä, että ei tule tavoitetuksi, pelko siitä, että ei pysy ajan hermolla, pelko siitä, että ei tarpeeksi sitä ja riittävästi tätä…jne loputtomiin. Vaikka oikeasti nuo tunteet olivat vain mielen syöttämää häiriköintiä 😉
Mutta kun emme ole läsnä, emmekä tiedosta miksi ja mistä toimintamme milloinkin kumpuaa niin saatamme ajautua sinkoilemaan sinne tänne jonkin tunteen ohjaamana jota emme pysähdy kuuntelemaan ja jolloin emme voi rauhoittaa tuota tunnetta vaan syöksymme toimimaan sen määrämänä.
Mutta siis edelleen se kysymys miksi se on niin vaikeaa se itsensä kuuntelu ja läsnäolo?
En tiedä, onko se opittua, että ihmisen kuuluu olla kiireinen? Vai onko se, että ei muka ehdi pysähtyä kuuntelemaan itseään, vakuuttelua itselleen, että olen niin ahkera ja olen niin tunnollinen ja olen siis hyvä ja kunnollinen ihminen? Vai onko se tämän kilpailuyhteiskunnan tuotos, että olemme kadottaneet tuon taidon kuulla itseämme? Tai onko tässä ajassa vain kadonnut todellisuuden taju kun joka tuutista tulee valmiiksi pureksittuja mielipiteitä ja ajatuksia jotka pyrkivät ohjailemaan ja kertomaan meille mikä on trendikästä ja miten kuuluu olla ja ajatella?
Enpä tiedä tuota. Mutta sen tiedän, että kun pysähdyn kuulemaan omia tuntemuksiani teen erilaisia ratkaisuja kuin jos menen vain sen mukaan mitä mieli kulloinkin minulle väittää.
-Anneli