Elämisen sietämätön ”keveys”

Eräs asiakkaani mietiskeli tapaamisessamme, että miksi sitä ei voisi olla normaali, miksi pitää murehtia ja tuskailla, analysoida ja pohtia. Miksi pitää harmitella ja märehtiä jne…

Ajattelin tuosta ja sanoinkin ääneen, että jospa se onkin niin, että se nimenomaan on normaalia! Koska olemme ihmisiä ja meillä on tunteet ja ajatukset, osaamme kuvitella ja ”tulkita” ja muistamme ja osaamme pelätä tulevaa ym. Eli jos se onkin niin, että on normaalia kieriskellä välillä enemmän ja välillä vähemmän elämän tuomien haasteiden mutkissa ja että ongelmat meille tuleekin siitä, että ajattelemme, että emme saisi murehtia tai joskus jopa märehtiä asioita?

Pelkäämme tunteita ja tunnemyrskyjä ja koemme olevamme erilaisten tapahtumien, asioiden, ihmisten meissä herättämien tunteiden armoilla. Alamme jossain vaiheessa ajatella, että olen jotenkin viallinen kun olen ärtynyt tai masentunut tms. ja siitä alkaa vähitellen taistelu tunteita ja tuntemuksia vastaan. Emme huomaakaan kun  alamme pelätä tilanteita, joissa tietyt hankalaksi kokemamme tunteet aktivoituvat koska emme halua tuntea ikäviä tunteita.

Pikkuhiljaa voimme alkaa kokea olomme jotenkin huonoksi, vääränlaiseksi tai muuten hankalaksi ja alamme miettiä mikä minussa on vialla?

Entäpä jos voisikin hyväksyä sen, että ihmisellä on erilaisia tunteita ja ajatuksia ja että ne eivät olekaan vaarallisia tai jotenkin vääriä tai että olisi jotain mitä ei saisi tuntea tai ajatella? Mitä jos hyväksyisikin sen, että välillä ahdistaa tai ketuttaa? Voisiko siitä seurata se, että tunteitaan ei enää pelkäisi?

Tunteet ja ajatukset eivät ole vaarallisia, vasta jos toimimme jonkin ajatuksen tai tunteen mukaisesti siitä voi seurata jotain huonoa. Mutta kun olemme tietoisia tunteistamme ja ajatuksista  ja miksi ne syntyvät niin silloin tulee aina mahdollisuus valita toiminko sen mukaan vai annanko sen vain olla.

 

-Anneli

 

 

Kerro kaverille