Häpeän kahleet.

Olen paljon pohtinut häpeän vaikutusta meidän käyttäytymisiemme perustana. Häpeää tuntuu olevan vaikea tunnistaa ja myös vaikea myöntää?  Onko sekin jotenkin häpeällistä, että huomaa häpeävänsä itseään jollakin tavalla?

Häpeän voi huomata lonkeroituvan monin tavoin arkiseen elämäämme ja sen huomaaminen on monesti yllättävää ja valaisevaa jos vain rohkenemme tunnistaa sen. Itselläni esim. jokaisen blogikirjoituksen aloittaminen on ponnistelua sitä häpeän tunnetta vastaan, että joku kenties ei pidä kirjoituksistani tai muuten arvostelee niitä tai huomaa kenties jonkin virheellisen ajatelman tms..Mutta huomasin tämän oikeastaan ihan selvästi vasta nyt kun otin aiheeksi häpeän ja mietiskelin miltä kulmalta sitä lähestyisin. Jouduin huomamaan, että jonkinlainen häpeän tunne nostaa päätään joka kerta kun ajattelen kirjoittamista tänne.

Tulen kirjoittamaan varmasti monta kertaa häpeä aiheesta koska sen voi tunnistaa niin monelta alueelta.

Tällä kertaa otan esimerkiksi häpeän tunteen syntymisestä oman kokemukseni 10-11 vuotiaana. Paras tyttökaverini muutti 70-luvun alussa perheineen uudelle asuinalueelle uuteen kotiin ja minun vanhempani aloittivat rakennustyöt samalle alueelle vuotta myöhemmin. Silloin oli vanhemmistamme tuntunut hyvältä ajatukselta, että minä muutan ystäväni perheeseen asumaan seuraavana syksynä vähäksi aikaa jotta voin aloittaa jo uudessa koulussa silloin, eikä tarvitse vaihtaa koulua kesken vuotta. Mutta ystäväni oli jo ollut edellisen vuoden siellä koulussa ja muodostanut samaan aikaan alueelle muuttaneiden lasten kanssa uudet kaverisuhteet ja minun tuloni heidän perheensä arkeen ei enää ollutkaan yhtä mukava ajatus hänen eikä hänen äitinsäkään mielestä.

Tämä asuminen muodostuikin minulle suunnattoman tuskalliseksi ja jälkeenpäin ajatellen erittäin häpeälliseksi kokemukseksi. Olin luullut tulevani odotettuna ja itse odotin riemukkaana, että nyt saan viettää aikaa parhaan ystäväni seurassa rajattomasti. Mutta toisin kävikin, minua ei otettukaa mukaan uusien kavereiden porukkaan ja jouduin viettämään aikaa vieraassa perheessä jossa annettiin ymmärtää, että en ole tervetullut. Onneksi kuitenkin pääsin usein iltaisin omien vanhempieni luoksen rakennuksille siihen lähelle ja he kiirehtivät muuttoa huomatessaan, että tilanteeni oli ”tuskallinen” .

Kuitenkin voin huomata, että tämä kokemus ehkä jätti minuun jäljen ja ajatuksen, että olen häpeällinen enkä ole tervetullutta tai haluttua seuraa.  Ja voin itseasiassa tunnistaa ilmeisesti ainakin osittain tämän kokemuksen jättämän varovaisuuden ihmissuhteissa. Olen aina ollut vetäytyvä ja välttänyt ”rasittamasta” ystäviä ja tuttavia omalla läsnäolollani.  Voin ymmärtää kuitenkin, että tästä on seurannut myös välimatkan pitäminen ja tietynlainen itseriittoisuus, että pärjään ihan itsekseni.  Ja voin kuvitella, että  varhaisnuoruudessa tämä kokemus  omasta arvottomuuden tunteesta sai vahvistusta jos vaikka ystävä pitikin joskus muita kavereita tai menoja tärkeämpänä kuin mitä me olimme sopineet.

Tänä päivänä toki voin ymmärtää tuon lapsuusystävän käyttäytymisen ja sen, että uudet kaverit ja kuviot olivat tulleet elämään. Ehkä kuitenkin sen aikuisen vanhemman käytöstä voi vähän ihmetellä. Toisaalta nyt voin kuitenkin ajatella niin, että tuo tilanne oli minun kannaltani häpeää tuottava mutta minä en ollut häpeällinen. Tämä onkin häpeään liittyvä vaikeus, että ihminen kokee olevansa häpeällinen ja että sitä ei ikäänkuin voi muuttaa kun on jonkinlainen. Mutta kun alkaa ymmärtää vähitellen, että kokemus tai teko voi olla häpeällinen mutta se ei ole yhtäkuin, että ihminen itse on häpeällinen.

Häpeä vaimenee mitä enemmän siitä puhuu ja niinpä nyt rohkenen laittaa itseni alttiiksi ja ammentaa häpeän kokemuksia ja tuntemuksia omasta elämästäni ehkä jatkossakin.

Häpeä estää meitä olemasta avoimia ja rohkeita tunteille ja ihmissuhteille. Ja rohkeutta on juurikin alttius olla haavoittuvainen rehellinen.

Iloa päivääsi.

-Anneli

 

 

 

 

 

Kerro kaverille