Ollessani joulukirkossa papin puhe sai minut miettimään meidän suhtautumista itseämme ja sitä kautta muita kohtaan.
Papin lukiessa jotain Raamatun kohtaa (en ole kovin hyvä siteeraamaan Raamattua), jossa varoitettiin meitä rakastamasta itseämme liikaa. Ihan näillä sanoilla se ei varmaan mennyt mutta kuitenkin ajatus oli se, että emme saa eksyä itserakkauteen. Juutuin jotenkin tuohon lauseeseen ja en voinut olla pohtimatta, että eikö Raamatussa myös opeteta, että rakasta muita niinkuin itseäsi ? Mutta jos ei saa rakastaa itseään niin miten voi sitten tuon perusteella rakastaa muitakaan??
No tarkoitukseni ei ole isoa kirjaa arvioida sen kummemmin ja haluankin oikeastaan ajatella, että papin puheessa tarkoitettiin itserakkautta negatiivisessa mielessä, siis sellaista kaiken oikeuttavaa itsekästä ja itsekkäistä lähtökohdista tapahtuvaa itsensä nostamista. Paitsi, että valitettavasti sellaisen ihmisen kohdalla kyse lienee pohjimmiltaan ehkä jopa itseinhosta, jota peittääkseen niin itseltään kuin muilta, joutuu kovaan ääneen paremmuuttaan huutelemaan.
Mutta tuo itsensä rakastaminen kuitenkin aiheena sai ajatuksia liikkeellä, että kuinka paljon aiheutamme tällaisilla opeilla jos ne hiukankaan vääristyvät meidän käsittelyssä, vahinkoa ihmistaimen mielelle ja itsensä arvostamiselle?
Jos ei salli itsensä rakastaa itseään mutta haluaa uskoa rakastavansa muita ihmisiä, niin siinä on vaara, että tuo rakkaus näyttäytyy marttyyrimaisena ja uhrautuvana, vaativanakin ja se saattaakin saada muut ihmiset vetäytymään läheltämme koska se ei tunnu välttämättä kovin mukavalta.
Tai se voi uuvuttaa koska et anna itsellesi mitään ja uskot, että vain toisten eteen puurtaminen on todellista rakastamista.
Mutta jos sallisit arvon itsellesi niin voisi olla, että tuo arvostus toisia kohtaan tulisi itsestään ja ilman vaatimuksia. Voisitko jopa kokeilla miltä tuntuisi jos rakastaisit itseäsi ? Kokeile hetki 🙂
-Anneli